Nimensä mukaisesti Irlannin Glen of Imaalin terrieri on kotoisin Glen of Imaalin laaksosta Wicklow’n maakunnasta, joka sijaitsee Dublinista etelään Irlannin itärannikolla. Irlannin terrierien historiasta ei ole paljoakaan kirjallista tietoa ennen 1900-lukua, mutta niistä monta legendaa ja tarua. Taiteilijoiden maalauksista voidaan kuitenkin päätellä, että glennien esi-isät ovat eläneet Irlannissa ainakin 1500-luvun loppupuolella. Vasta vuonna 1934 Glen of Imaalin terrieri esiteltiin omana rotuna Irlannissa St. Patrick’n päivänä pidetyssä näyttelyssä Dublinissa. Suomeen ensimmäiset glennit saapuivat 1988 ja siitä lähtien tämä ihmisiä rakastava resupekka-terrieri on pikku hiljaa kasvattanut suosiotaan ja sen lukumäärä on lisääntynyt huimasti. Tosin glenni on edelleen harvinainen rotu maailman laajuisesti, ja todellinen onnen pekka on se joka omistaa iki oman glennin.

Glennit eivät ole olleet mikään yläluokan suosima rotu, vaan niiden esi-isät ovat olleet tavallisen kansan koiria ja eläneet lähinnä maatiloilla. Legendan mukaan tämän rodun käyttötarkoitus ”turnspit dog”, koira joka pyöritti suurta myllynpyörää, joka jauhoi lihaa samalla kun ruoka valmistui tällä liedellä. Glenni olikin tähän tarkoitukseen kuin luotu, sillä glenni on poikkeuksellisen voimakas takajaloistaan  ja sillä on myös hyvin kehittyneet etujalat. Legenda myös kertoo, että glennit ovat hävittäneet muinoin kaikki Irlannin käärmeet ja tästä syystä tällä vihreiden nummien karulla saarella ei elä enää käärmeitä.

Glenni on alun perin ollut sitkeä ja kestävä työkoira, joka on metsästänyt kettuja, mäyriä ja muita tuhoeläimiä maatiloilla.  Se on säkäkorkeudeltaan kaikista matalin  irlantilaisista terrieri roduista, mutta glenni on kuitenkin kirjaimellisesti SUURI pieni koira, lyhyistä töppöjaloistaan huolimatta . Tyypillisesti glennillä on myös erittäin hyvin kehittyneet lihakset, joten sen pitkänomaisessa vartalossa on yleensä massaa enemmän kuin moni rotua tuntematon osaa arvata.  Glenni on myös rohkea luonteeltaan  ja sitä on käytetty myös  vahtikoirana, vaikka se ei olekaan tyypillisesti jatkuvasti räksyttävä pihakoira, vaan pikemminkin ”hiljainen työntekijä”,  joka odottaa tilaisuuttaan näyttää luonteensa ja voimakkuuteensa sopivan tilaisuuden tullen. Mutta kun glenni haukkuu, siitä lähtee niin mahtavan syvä ihanasti resonoiva ääni, että kyllä se varmasti karkoittaa tunkeilijan. Glenneillä on siis kookkaasta ja hyvin kehittyneestä rintakehästä johtuen suuren koiran kumea hakunta. Glenni ei yleensä aloita tappelua, mutta jos glenni sellaiseen joutuu, niin yleensä se selviää vahvojen leukojen ja sitkeytensä takia tappelusta voittajana.